Noitavaino on monipuolinen roolipeli, jossa ihmishahmomme seikkailevat reippaasti fantasialla maustetulla pelimaailmassa. Juoni perusversionaan on pohjattu kahden eri yhteisön keskinäisiin riitoihin, jossa kuninkaallisten hallintoon kyllästynyt rahvas, yrittää päihittää tiukkaa kastijakoa noudattavat ja köyhiltä varastavat aateliset. Pelkästään tätä juonta ei tarvitse edetä, sillä pelimaailma itsessään tarjoaa jokaiselle innokkaalle pelaajalle mahdollisuuden rakentaa oman tarinansa, merikapteenina, maagina, hirviönmetsästäjänä, hovinarrina, mekaanikkona, alkemistina ja monena muuna keskiajan ja sen ulkopuolelta keksityn aseman kautta. Pelimaailma sisältää aikaisemmin mainitun sivilisaation, eli kuningaskunnan. Sen lisäksi pelissä on erilaisia taruolentoja, hirviöitä, nykymaailman teknologiaa, monimuotoinen pelialue ja paljon muuta.
Kun yliluonnollinen päätyi ihmisten maailmaan, se muovasi osittain muita eläviä olentoja, muuntaen ne hirviöiksi. Hirviöitä on kymmeniä eri lajeja, mutta yhteistä niille kaikille on se, ettei niiden kanssa parane järkeillä, neuvotella tai anella armoa, sillä ne eivät noudata minkäänlaisia moraalisääntöjä eivätkä välitä tielleen osuvista olennoista sen enempää kuin omista lajitovereistakaan. Hirviöt ovat pahimmillaan hengenvaarallisia, mutta vähäisimmilläänkin ne ovat alituinen riesa muille valtakunnan asukkaille, sillä ne aiheuttavat kaikenlaista tuhoa ja levittävät tauteja.
Hirviöitä lisätään peliin aina, kun ylläpito katsoo sen tarpeelliseksi. Otamme myös vastaan pelaajien omia ehdotuksia uusiksi hirviöiksi, joten jos sinulla on mielessäsi uusi hirviölaji, jonka haluaisit mukaan roolipelimme maailmaan, ota yhteyttä pelihenkilökuntaan!
Sieniwurm
Sieniwurmit (ts. sienilierot) elävät syvällä metsien siimeksissä, mutta täysikasvuiset yksilöt saattavat matkustaa pitkiäkin taipaleita maanalaisissa tunneleissaan, pilkistäen päänsä päivänvaloon satojen kilometrien päässä synnyinsijoiltaan. Sieniwurmit tunnetaan saalistavina lihansyöjinä, mutta ne puhdistavat myös kaikki tielleen osuvat haaskat - ja toisinaan ne ryöstävät myös muiden petojen saaliit. Ne lähtevät saalistamaan heti munasta kuoriuduttuaan, viettäen ensimmäiset vuotensa maan pinnalla, kiipeillen puissa ja pensaissa, ennen kuin niiden liikkuminen käy liian raskaaksi ja ne vetäytyvät maan alle. Sieniwurmien poikaset elävät ja metsästävät pienissä yhteisöissä, joissa ne saalistavat itselleen helppoa ruokaa sorsista, jäniksistä ja pahaa-aavistamattomista lapsista. Sukukypsyyden saavutettuaan nuo kuitenkin eristäytyvät omille reviireilleen, joita ne puolustavat verisesti niin muilta olennoilta kuin muilta sieniwurmeiltakin.
Keskenkasvuiset sieniwurmit voivat olla kooltaan mitä tahansa kyykäärmeen ja anakondan väliltä, mutta vanhimmat ja kookkaimmat yksilöt yltävät niin pituudeltaan kuin ympärysmitaltaankin iäkkään punapuun mittoihin. Nämä yli satavuotiaat vonkaleet pysyttelevät suuren osan ajastaan liikkumattomana maan alla, mutta kun ne lähtevät liikkeelle, sen tuntee pienenä tai keskisuurena maanjäristyksenä sekä ukkosta muistuttavana jyrinänä, joka kumpuaa taivaan sijaan syvältä jalkojen alta. Muinaiset sieniwurmit ovat erittäin harvinaisia ja pelättyjä, sillä pintaan noustuaan ne kykenevät pyyhkäisemään pieniä kyliä pois kartoilta pelkästään yhden nälkiintyneen yksilön voimin.
Sieniwurmit ovat erittäin myrkyllisiä; tätä kuolettavaa nestettä tihkuu niiden iholta, kieleltä, ja jopa verestä, mikäli niiden panssarimaisen nahan onnistuu lävistämään. Ne myös kykenevät suihkuttamaan myrkkyä kitusistaan, jolloin suihkutusetäisyys vaihtelee yhdestä metristä jopa kymmeniin metreihin, riippuen täysin yksilön koosta. Sieniwurmin myrkky on erittäin haluttua ja monikäyttöistä raaka-ainetta niin taikajuomiin, loitsintaan kuin alkemiaankin, mutta on sanomattakin selvää, että sen lypsäminen on vaikeaa ja vaarallista. Myrkyn lisäksi sieniwurmien nahasta saa oikein käsiteltynä luodinkestäviä panssareita, mutta se vaatii jo kookkaampaa yksilöä sekä virheetöntä nahankäsittelytaitoa, sillä kokematon nahkuri voi vahingossa myrkyttää itsensä - tai jopa asiakkaansa, mikäli väärin käsitelty nahka pääsee eteenpäin.
Hittolainen
Hittolainen on todellinen maanvaiva ja tikku koko muun luomakunnan kankussa. Tämä runsaslukuinen tuholaislaji muistuttaa kesyrotan kokoista sysimustaa jänistä, jonka naamaan on isketty rivi irvokkaasti virnistäviä hampaita, sekä keltaisina kiiluvat pedonsilmät, jotka tuijottavat herkeämättä niiden näkökenttään eksyneitä ihmisiä. Hittolaiset näkevät pimeässä virheettömästi, mutta päivänvalossa ne ovat käytännössä sokeita, jolloin ne joutuvat turvautumaan yliherkkiin kuulo- ja hajuaisteihinsa. Toisin kuin kuvittelisi, hittolaisen suu ei sijaitse kasvoissa vaan mahassa, josta tämä pohjatonta kuilua muistuttava kita aukeaa vasta silloin, kun se on päässyt puremisetäisyydelle. Sellaista materiaalia ei ole vielä keksittykään, mitä hittolaisen maha ei kykenisi sulattamaan; ne ovat immuuneja myös lähes kaikille tunnetuille myrkyille ja hapoille.
Hittolaiset ovat erittäin sosiaalisia olentoja, joten yhteen törmätessään voi olla varma, että lähistöllä on vähintään kymmenkunta muutakin. Ne kulkevat laumoittain etsimässä ruokaa niin luonnosta kuin kaupungeistakin, joten niitä voi tavata käytännössä missä tahansa. Hittolaiset kantavat mukanaan kulkutauteja, kirppuja sekä muita loisia, jotka voivat tarttua ihmisiinkin. Sen vuoksi hittolaiset ovat vihattuja ja pelättyjä loiseläimiä, joiden tappaminen nähdään lähestulkoon kansalaisvelvollisuutena. Kannattaa kuitenkin pitää varansa, sillä nämä pienet ja pirulliset hirviöt tuppaavat puolustamaan toisiaan hyökkäämällä suurella joukolla heitä uhanneen olennon kimppuun, eikä niiden jäljiltä jää edes luita omaisten tunnistettavaksi.
Hittolaiset ovat kaiken kaikkiaan petollisen suloisia mutta ilkikurisia, ikinälkäisiä ja räjähdysmäisesti lisääntyviä hirviöitä, joiden saapuminen naapurustoon enteilee joko ruokavarastojen tyhjentymistä tai kulkutautien saapumista - tai pahimmassa tapauksessa molempia.
Horha
Horhat ovat happoa sylkeviä sorkkaeläimiä, jotka muistuttavat piirteiltään, kooltaan ja ääntelyltään irvokasta, painajaisen vääristämää hevosta. Näitä hirviöitä ei kuitenkaan näe laiduntamassa loputtomilla aroilla ja niityillä, vaan niiden jykevä, terävä purukalusto on tarkoitettu yksinomaan lihan repimiseen ja luiden katkomiseen. Horhat erittävät erittäin voimakasta happoa, joka kulkee kaikkialla niiden elimistössä aina sylkeä ja verta myöten. Tämä happo kykenee sulattamaan kaikkea elävää ja elotonta materiaa, joten horhien ei tarvitse tuhlata aikaansa ruoan pureskeluun, vaan ne voivat hotkia saaliinsa tasan niin suurina suupaloina kuin vain kykenevät nielaisemaan.
Horhat ovat keskimäärin hevosen kokoisia, mutta niidenkin välillä on vaihtelua: ikääntyneet tai rehevillä saalismailla elävät horhat voivat kasvaa hirven mittoihin, kun taas nuoret tai kasvuaikanaan pahoin nälkiintyneet horhat voivat olla pienen ponin tai aasin kokoluokkaa. Ylimääräisten silmäparien, sarvien sekä happoa erittävien viirujensa ohella merkittävin ero hevosen ja horhan fysiologiassa on se, että horhan lapaluista kasvavat suuret, nelisormiset ja pitkäkyntiset kourat, jotka kykenevät ihmisen kaltaiseen tarkkuuteen ja puristusotteeseen.
Horhalla on erityisen ikävä maine maaseudun asukkaiden keskuudessa, sillä niistä huokuva happopilvi kuihduttaa kaiken kasvillisuuden ja köyhdyttää maaperän hedelmällisyyden niiden sorkkien alta. Minne tahansa horhat kulkevat, ne tuhoavat metsiä ja peltoja, jättäen jälkeensä vain kuihtuneen ja mädättyneen vanan, jonka eheyttäminen onnistuu ainoastaan yliluonnollisten voimien avulla. Horhan mädättävä aura ei koske pelkästään maaperää ja kasvillisuutta, vaan vanhat ja voimakkaat horhat voivat tuhota myös elävien olentojen, kuten ihmisten ja villieläinten mieliä ja kehoja. Jouduttuaan tällaisen yksilön kynsiin uhrin mieli alkaa tuhoutumaan ja keho mädättymään niiltä osin mihin horha tai horhan happo on tuota koskettanut; uhrin ajatus katkeilee tai puuroutuu, muistot ja tunteet katoavat tai sotkeutuvat toisiinsa, ja pahimmassa tapauksessa yksilöstä tulee aivokuollut "zombie", jonka mieli on tuhoutunut mutta keho on vielä näennäisesti elinkelpoinen, vaikka sekin alkaa hiljalleen rappeutumaan ja surkastumaan pois.
Aarnio
Aarniot ovat keskimäärin suden kokoisia hirviöitä, joiden rakenne koostuu petolinnun päästä ja leijonan kehosta, sekä pitkistä ja tuuheista sulista, joita puskee esiin niskasta, selästä, raajoista ja hännästä. Aarniot usein sekoitetaankin aarnikotkiin, mutta niiden ulkonäöissä on eroavaisuuksia. Naaraiden sulat tapaavat olla luonnonläheisen värisiä, pieniä ja vaatimattomia, kun taas urosten sulat ovat suurikokoisia, monilukuisia ja värikkäitä. Täysikasvuiset aarniot luovat sulkansa syksyllä ja alkutalvesta, jolloin metsistä voi löytää arvokkaita ja koristeellisia sulkia, joita käytetään yliluonnollisten rituaalien lisäksi myös monenlaisissa somisteissa, asusteissa ja koriste-esineissä. Niiden sulat kuitenkin säilyttävät värinsä ja yliluonnolliset ominaisuutensa parhaiten, mikäli ne nypitään elävältä tai tuoreeltaan kaadetulta aarniolta. Lienee sanomattakin selvää, että elävän aarnion häiritseminen tai sellaisen kaataminen on erittäin vaarallista puuhaa, joten tuoreet sulat ovat erittäin harvinaisia ja arvokkaita.
Aarniot ovat sekasyöjiä mutta jos riistaa on runsaasti saatavilla, niiden ruokavalio on hyvin lihapainotteista. Niiden tyypillistä ravintoa on pienriista, kuten jänikset, linnut, matelijat, sekä edellämainittujen poikaset ja munat, mutta niiden tiedetään myös kaataneen peuroja, keskenkasvuisia villisikoja sekä hirviä. Ikään kuin aarnioiden terävä nokka, pedonkynnet ja kukkomainen taisteluntahto ei antaisi tarpeeksi syitä pelätä näitä korpimetsien asukkeja, niillä on käytössään myös salainen ase - levitaatio. Aarniot kykenevät levitoimaan useita pieniä tai yhtä suurta objektia, jonka nuo kykenevät viskaamaan voimalla jopa kymmenien metrien päähän. Ne kykenevät myös levitoimaan eläviä olentoja, mutta eivät itseään. Ihmisiä vastaan taistellessaan aarniot käyttävät hyväkseen teräviä kiviä, jykeviä puunrunkoja sekä viholliselta riistämiään teräaseita, joten niiden lähettyvillä on paras olla tarkkana - ja pitää tiukasti kiinni aseistaan, ellei halua tulla oman miekkansa lävistämäksi.
Kuten jo mainittu, aarniot viihtyvät parhaiten syvällä metsien siimeksissä, eikä niitä yleensä kohtaa avomailla. Aarnioita voi tavata missä tahansa suuremmassa metsässä ympäri valtakuntaa. Aarniot ovat kohtalaisen itsenäisiä ja reviiritietoisia, joten ne eivät elä suurina laumoina tai perheyhteisöinä. Sen sijaan ne pariutuvat joutsenten tavoin koko loppuelämäkseen, joten suurin yhteisö johon luonnossa voi törmätä on vakiintunut pariskunta ja niiden senvuotiset poikaset. Ennen sukukypsyyttään nuoret aarniot häädetään vanhempiensa reviiriltä ja nuo lähtevät koettamaan onneaan toisaalla - mikäli pääsevät milloinkaan määränpäähänsä, sillä aarnioita metsästetään edelleen runsain määrin niiden arvokkaiden sulkien vuoksi.
Merihirviö
Merihirviöt kattavat erittäin laajan joukon erilaisia hirviöitä, jotka asuvat meren syvyyksissä. Toisinaan pienemmät yksilöt eksyvät mereen laskeviin jokiin, jolloin nuo päätyvät hyökkäilemään kalastajien kimppuun, sekä aiheuttamaan suurta tuhoa paikalliselle kalakannalle ja eläimistölle. Merihirviöt vaihtelevat suden kokoisesta sinivalaan kokoiseen - toisinaan suurempiinkin. Osa merihirviöistä muistuttaa krottikaloja, joilla on epätasainen hammasrivistö, kiiluvat silmät ja valoa hohkaava houkutin, jolla ne onkivat saalista lähemmäs; osa muistuttaa joutsenliskoja, joilla on pitkä kaula ja vielä pidempi pyrstö, sekä lukuisia lapiomaisia eviä, joiden avulla ne liikkuvat syvyyksissä, laulaen haikeita laulujaan valaiden kielellä; osa taas muistuttaa legendojen krakeneita, joiden pitkät ja vahvat lonkerot voivat upottaa kokonaisia valtamerilaivoja suoraan pinnan alla odottavaan kitaan.
Koska merihirviöt eivät ole yksi yhtenäinen hirviöluokka, vaan tämän käsitteen alle mahtuu paljon erilaisia meressä eläviä olentoja, niiden elintavoista tai ravinnosta ei ole yhtenevää tietoa. Valtaosa tunnetuista merihirviöistä elää erittäin lihapitoisella ruokavaliolla, eivätkä nuo välitä siitä päätyykö niiden kitaan ihmisiä, kaloja vai pienempiä merihirviöitä. Osalla merihirviöistä tiedetään olevan erilaisia myrkkypiikkejä, -lonkeroita tai -hampaita, joilla nuo pyrkivät lamaannuttamaan ja hukuttamaan uhrinsa. Pienemmät merihirviöt tuppaavat liikkumaan parvina ja asumaan koko elämänsä tutulla alueella rannikoiden läheisyydessä, mutta suuret hirviöt ovat poikkeuksetta yksinäisiä kulkijoita, jotka tekevät pitkiä matkojaan valtamerten halki.
" You can fool all of the people some of the time, and some of the people all of the time, but you can't fool all of the people all of the time. "